22/07/2025
Päiväkirja · 29. huhtikuuta 2026 · Helsinki, Suomi
Tänään on kolmas päiväni Helsingissä, ja rehellisesti sanottuna — en vieläkään oikein usko, että olen täällä.
Vielä muutama kuukausi sitten ajatus lentokoneeseen nousemisesta tuntui mahdottomalta. Useimpina aamuina minulla ei ollut edes energiaa nousta sängystä, saati matkustaa toiselle puolelle Eurooppaa. Olin kamppaillut painoni kanssa vuosia. Kehoni tuntui jatkuvasti raskaalta ja uupuneelta — hengästyin jo lyhyestä kävelystä lähikauppaan.
M***a tässä minä olen.
Matkustin Manchesterista asti tapaamaan Heleniä — ja pidin vihdoin lupaukseni:
“Kun olen laihtunut, tulen käymään.”
Helenin takapiha näyttää kuin postikortista. Auringonvalo lankeaa puuterassille, ilmassa on männyn ja kukkien tuoksu. Hän oli laittanut minua varten keinutuolin, ja heti kun istuin siihen, tajusin:
En ole tuntenut oloani näin kevyeksi vuosiin.
Yhdessä tyynyssä luki: “Järven rannalla on parempi.”
Ja tiedätkö mitä? Se todella on.
Tuntuu kuin uusi luku olisi alkanut.
Ei ole kauan siitä, kun kieltäydyin kutsuista — juhlista, viikonloppureissuista, jopa yksinkertaisista kävelyistä — koska mikään ei tuntunut sopivalta, ja jo lyhyt kävely sai polveni kipeiksi.
M***a tänään, seistessäni Helenin aurinkoisella terassilla ja katsellessani järven kimmellystä puiden lomasta, tunnen vihdoin… vapautta.
Hän keitti meille kupilliset yrttiteetä, ja istuimme auringossa muistellen huolettomia opiskeluaikoja. Nauroimme, välillä herkistyimme, ja hetken ajan tuntui kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan.
Huomasin jopa sanovani ääneen:
“Tuntuu kuin olisin saanut elämäni takaisin.”
Olen ylpeä siitä naisesta, joka ei luovuttanut.
M***a vielä ylpeämpi olen siitä, kuka olen nyt —
Ihminen, joka voi istua ystävänsä kanssa terassilla, nauttia hiljaisuudesta ja sanoa vilpittömästi:
Olen täällä.
Elän.
Olen taas minä.
