Jenni Aarnivalo - Näen rakenteet kaaoksessa

Jenni Aarnivalo - Näen rakenteet kaaoksessa Yhteystiedot, kartta ja reittiohjeet, yhteydenottolomake, aukioloajat, palvelut, arvostelut, kuvat, videot ja ilmoitukset Jenni Aarnivalo - Näen rakenteet kaaoksessa, Nousiainen :ltä.

Autan sinua ymmärtämään ja jäsentämään oikeusturvaprosessiasi ennen kuin otat yhteyttä juristiin. 📅 Aikajana 📄 Asiakirjat 🧭 Seuraavat askeleet ⚖️ Juristille vietävät faktatiedot

➡️ arjentoimintakyky.fi

04/09/2026

Onko valtionsyyttäjä Tapio Mäkisen toiminnassa ristiriita puheiden ja tekojen välillä?

Helsingin Sanomien (HS 3.9.2026) haastattelussa Mäkinen kertoo katsoneensa joidenkin poliisien toimintaa ja miettineensä: ”Miten tuo on voinut päätyä poliisiksi.”

Hän on puhunut julkisuudessa myös poliisien keskinäisestä suojelusta ja siitä, että viranomaisten väärinkäytöksiin pitää voida puuttua.

Ja hyvä niin.

Ongelma ei ole se, että valtionsyyttäjä arvostelee poliisien toimintaa julkisuudessa. Ongelma syntyy, jos sama kriittisyys ei toteudu hänen omassa virkatoiminnassaan silloin, kun kamerat eivät ole paikalla.

Omassa asiassani olen toimittanut poliisien toimintaa koskevien epäilyjeni tueksi viranomaisten omia asiakirjoja ja muuta kirjallista aineistoa. Valtionsyyttäjän ratkaisussa asiaani on kuitenkin kuvattu muun muassa ”näkemyksiksi ja mielikuviksi”.

Siksi minulle keskeinen kysymys on edelleen:

Miten toimittamani asiakirjanäyttö tosiasiassa arvioitiin?

Julkisen vallan käyttö ei voi toimia eri tavalla sen mukaan, onko paikalla Helsingin Sanomien toimittaja vai yksittäinen kansalainen vaatimassa oman asiansa asianmukaista käsittelyä.

Suomen perustuslain lähtökohta on yksiselitteinen: julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.

Saman oikeusvaltion pitää olla olemassa kameran edessä ja suljetun viraston oven takana.

Jos poliisilta vaaditaan julkisuudessa vastuuta, avoimuutta ja kriittistä tarkastelua, niitä samoja periaatteita pitää soveltaa myös silloin, kun valtionsyyttäjä itse käyttää julkista valtaa ja arvioi poliisin toimintaa.

Julkinen valta ei saa olla julkisuuskuva. Sen pitää kestää tarkastelu myös silloin, kun media ei katso.

Tekopyhyys näyttää tältä.Helsingin Sanomien jutun mukaan valtionsyyttäjä Tapio Mäkinen toteaa, että poliisit suojelevat ...
04/09/2026

Tekopyhyys näyttää tältä.

Helsingin Sanomien jutun mukaan valtionsyyttäjä Tapio Mäkinen toteaa, että poliisit suojelevat ajoittain rikoksesta epäiltyjä kollegoitaan.

Mäkinen johtaa valtakunnansyyttäjän toimiston poliisirikosyksikköä.

Samaan aikaan omassa asiassani, jossa olen nimenomaan tuonut esiin poliisin toimintaan, puolueettomuuteen ja esteellisyyteen liittyviä epäilyjä ja toimittanut niiden tueksi myös poliisin omia asiakirjoja sekä muuta viranomaisaineistoa, Mäkinen kirjoitti päätökseensä:

”Aarnivalon nyt esittämien esteellisyysväitteiden tueksi ei ole olemassa mitään objektiivisia väitteitä tukevia seikkoja. Väitteet perustuvat Aarnivalon näkemyksiin ja mielikuviin.”

Siis hetkinen.

Julkisuudessa tunnistetaan ilmiö, jossa poliisit voivat suojella rikoksesta epäiltyjä kollegoitaan.

M***a kun kansalainen pyytää tutkimaan poliisien toimintaa ja perustelee väitteitään muun muassa viranomaisten itsensä laatimilla asiakirjoilla, asia voidaan kuitata ”näkemyksinä ja mielikuvina”.

Päätöksestä ei myöskään ilmene, miten toimittamani riippumaton viranomais- ja asiakirjanäyttö arvioitiin tai millä perusteella sen ei katsottu muodostavan objektiivista tukea väitteilleni. Tätä ongelmaa olen tuonut esiin myös myöhemmässä vastineessani.

Jos poliisien keskinäinen suojeleminen on todellinen ja poliisirikosyksikön johdon tunnistama ilmiö, eikö juuri silloin poliiseihin kohdistuvat esteellisyys- ja virkarikosepäilyt pitäisi tutkia erityisen avoimesti ja niiden hylkääminen perustella erityisen huolellisesti?

Muuten puheet läpinäkyvyydestä jäävät aika ontoksi.

Säännöt näyttävät jälleen erilaisilta riippuen siitä, kummalla puolella viranomaispöytää istuu.

P.S. Miten viranomaisasiakirjat voivat muuttua kansalaisen ”mielikuviksi”?

Minulle hiljeneminen epäoikeudenmukaisuuden edessä ei ole neutraalia.Kirsi Alm-Siira on kertonut, ettei saanut samaa kor...
03/09/2026

Minulle hiljeneminen epäoikeudenmukaisuuden edessä ei ole neutraalia.

Kirsi Alm-Siira on kertonut, ettei saanut samaa korvausta kuin muut esiintyjät ja että asia muodostui hänelle kynnyskysymykseksi.

En tiedä, mitä kulissien takana on keskusteltu tai miten muut pääesiintyjät ovat asiaan suhtautuneet. M***a juuri siksi tämä herättää minussa laajemman kysymyksen:

Mitä me teemme silloin, kun epäoikeudenmukaisuus ei kohdistu meihin itseemme vaan vieressämme olevaan ihmiseen?

Jos kolmella ihmisellä (Kirsi Alm-Siira, Kiti Kokkonen, Joonas Nordman) on keskeinen rooli samassa ohjelmassa ja yhdelle maksetaan vähemmän kuin muille, minusta kyse ei ole enää vain hänen asiastaan.

Solidaarisuus näkyy juuri siinä hetkessä, kun itsellä olisi mahdollisuus olla hiljaa, m***a valitsee sanoa, että tämä ei ole oikein.

Sama periaate koskee paljon muutakin kuin palkkausta.

Rasismia. Syrjintää. Väkivaltaa. Kiusaamista. Häirintää. Vallan väärinkäyttöä.

On helppo puolustaa oikeudenmukaisuutta silloin, kun oma etu on kyseessä.

Paljon enemmän sinusta kertoo se, mitä valitset tehdä silloin, kun epäoikeudenmukaisuus kohdistuu johonkuhun toiseen.

Kumman valinnan sinä teet: hiljenetkö vai puututko?

MTV3

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.Katsoin tänään Huomenta Suomi keskustelua mm. ADHD-diagnoosien lisääntymisestä. Neuroki...
02/09/2026

Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

Katsoin tänään Huomenta Suomi keskustelua mm. ADHD-diagnoosien lisääntymisestä. Neurokirjon ihmisenä jäin ihmettelemään sekä sanavalintoja että käsitystä siitä, mitä diagnoosi tekee ihmisen minäkuvalle.

Keskustelussa puhuttiin ”normaaleista ihmisistä”, kun tarkoitettiin ihmisiä, joilla ei ole neurokirjon diagnoosia.

Jos he ovat normaaleja, mitä me muut sitten olemme?

Toinen asia pysäytti vielä enemmän. Keskustelussa esitettiin ajatus, että diagnoosi voisi heikentää itsetuntoa, kun ihminen alkaa ajatella: ”En pysty keskittymään. Olen erilainen kuin muut.”

Minun kokemukseni on lähes päinvastainen.

Elin 35 vuotta ilman autismikirjon ja tarkkaavaisuushäiriön diagnooseja.

Menestyin opinnoissa ja työelämässä, m***a silti minulla oli pitkään heikko itsetunto.

Ei siksi, että diagnoosi olisi kertonut minun olevan erilainen.

Vaan siksi, että olin elänyt lähes koko elämäni luullen olevani vääränlainen ihminen.

Olen koko elämäni ajan tiennyt olevani erilainen, m***a en ymmärtänyt miksi. Kun selitystä ei ollut, syytin helposti itseäni. Ajattelin olevani liian herkkä, hankala, tyhmä tai jotenkin viallinen.

Diagnoosi ei opettanut minulle, että olen erilainen.

Tiesin sen jo.

Diagnoosi auttoi ymmärtämään, miksi olen erilainen. Se auttoi hahmottamaan sekä haasteitani että vahvuuksiani ja ennen kaikkea lopettamaan oman erilaisuuteni tulkitsemisen luonneviaksi.

Minulle diagnoosi ei heikentänyt itsetuntoa.

Se alkoi rakentaa sitä ja purkaa sitä vääristynyttä minäkuvaa, jonka vuoksi olin kärsinyt koko elämäni ajan.

Autismikirjo ja ADHD ovat neurokehityksellisiä häiriöitä. Ne eivät ala diagnoosipäivänä. Ne ovat olleet osa ihmistä koko elämän ajan.

Siksi minä pahoitan mieleni, kun ”normaalit” ihmiset puhuvat meistä ikään kuin tietäisivät, miltä meistä tuntuu ja miten diagnoosin saaminen meihin vaikuttaa.

Diagnoosi ei kerro meille, että olemme vääränlaisia. Monelle se on ensimmäinen selitys sille, miksi on koko elämänsä kokenut olevansa erilainen.

Me emme ole epäonnistuneita versioita ”normaaleista ihmisistä”.

AMMATTITAIDOTTOMUUTTAVAI TAHALLISTA SIVUUTTAMISTA?Olen ollut kuulusteluissa rikoksesta epäiltynä muun muassa asiassa, jo...
01/09/2026

AMMATTITAIDOTTOMUUTTA
VAI TAHALLISTA SIVUUTTAMISTA?

Olen ollut kuulusteluissa rikoksesta epäiltynä muun muassa asiassa, jonka alkuperäisiä tapahtumia ei ole tutkittu. Asia on silti edennyt loppulausuntovaiheeseen.

Olen joutunut miettimään, miten ihminen voi tosiasiassa puolustautua sellaista vastaan, mitä ei ole asianmukaisesti yksilöity eikä tutkittu.

Oikeusturvan kannalta kyse ei ole vain siitä, mitä kuulusteluissa kysytään. Yhtä olennaista on se, mitä jätetään kysymättä.

Jos asiassa on jo valmiiksi muodostunut tietty asetelma, voi käydä niin, ettei esitetä niitä tarkentavia kysymyksiä, jotka olisivat välttämättömiä totuuden selvittämiseksi.

Omassa asiassani tätä on ollut vaikea olla huomaamatta.

Kun keskeisiltä henkilöiltä ei kysytä tarkentavia kysymyksiä heidän väitteidensä perusteista, aikatauluista, omista havainnoista tai ristiriidoista, puutteellinenkin kertomus voi alkaa näyttää paperilla vahvalta.

M***a esitutkinnan tarkoitus ei pitäisi olla valmiin käsityksen vahvistaminen. Sen pitäisi olla tapahtumien selvittäminen.

Miten puolustaudut väitteitä vastaan,
jos niitä ei kunnolla yksilöidä?

Miten osoitat ristiriidat,
jos olennaisia tarkentavia kysymyksiä ei koskaan esitetä?

Ja miten oikeusturva voi toteutua,
jos alkuperäiset tapahtumat jäävät tutkimatta, m***a asia etenee silti loppulausuntoihin?

Joskus oikeusturvan ongelma ei näy vain siinä, mitä asiakirjoihin on kirjoitettu.

Se näkyy myös siinä,
mitä niistä puuttuu.

📌 Eduskunta - Riksdagen
📌 Suomen poliisi
📌 Varsinais-Suomen hyvinvointialue - Egentliga Finlands välfärdsområde
📌 Nousiaisten kunta

01/09/2026

Tämä kysely koskee kokemuksia lähisuhdeväkivallasta tilanteissa, joissa on ollut huoltoriita. Kyselyssä käsitellään myös: viranomaisasiointia (esim. poliisi, sosiaalitoimi, oikeuslaitos) turvakotijaksoja sekä kriisi- ja muuta väkivaltatyön apua lapsiin ja perhetilanteeseen liittyviä vai...

Hän on 14-vuotias. Lapsi.Silti otsikossa hänen ulkonäköään kuvataan sillä, kuinka hän “ihastutti aikuismaisessa tyylissä...
31/08/2026

Hän on 14-vuotias. Lapsi.

Silti otsikossa hänen ulkonäköään kuvataan sillä, kuinka hän “ihastutti aikuismaisessa tyylissään”.

Minusta tässä on jotain paljon suurempaa kuin yksi harmiton viihdeuutisen sanavalinta.

Tämä on aikuistavaa ja seksualisoivaa katsetta lapseen. Katsetta, jossa tyttöä aletaan arvioida sen kautta, kuinka aikuismaiselta hän näyttää, sen sijaan että nähtäisiin 14-vuotias nuori juuri sen ikäisenä kuin hän on.

Ja juuri siksi kysyn:

Voisiko tämä olla yksi niistä kohdista, joista naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan mahdollistava kulttuuri alkaa rakentua?

Ei niin, että yksi lehtiotsikko aiheuttaisi väkivaltaa. Vaan niin, että opimme jo hyvin nuorista tytöistä puhumaan ulkonäön, viehättävyyden ja aikuismaisuuden kautta.

Tyttöjä aikuistetaan ennen kuin he ovat aikuisia.
Heidän kehojaan ja ulkonäköään arvioidaan. Heille opetetaan, että katseen kohteena oleminen kuuluu naiseksi kasvamiseen.

Samalla yhteiskunta yrittää myöhemmin opettaa, että naisen rajoja, koskemattomuutta ja itsemääräämisoikeutta pitää kunnioittaa.

Näiden asioiden välillä kannattaa nähdä yhteys.

❗️14-vuotiaan ei tarvitse näyttää “aikuismaiselta”.
Hänen ei tarvitse olla viehättävä aikuisten katseelle.
❗️Hänen ei tarvitse kasvaa naiseksi yhtään nopeammin kuin hän itse kasvaa.

Hänellä on oikeus olla 14-vuotias.

Ja meillä aikuisilla - myös medialla - on vastuu siitä, millaisen katseen tyttöihin opetamme.

Naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäiseminen ei ala vasta ensimmäisestä lyönnistä. Se alkaa siitä kulttuurista, jossa opetamme suhtautumaan tyttöihin ja naisiin.

Eilen kirjoitin siitä, miten minusta rakennettu narratiivi alkoi vähitellen siirtää huomion pois siitä, mitä olin kerton...
30/08/2026

Eilen kirjoitin siitä, miten minusta rakennettu narratiivi alkoi vähitellen siirtää huomion pois siitä, mitä olin kertonut tapahtuneen, minun mielenterveyteeni, motiiveihini ja vanhemmuuteeni.

Tänään sain jälleen konkreettisen esimerkin siitä, miksi pakottavaa kontrollia voi olla niin vaikea tunnistaa ulkopuolelta.

Kiitin lasten toista vanhempaa siitä, että lapset olivat saaneet viime päivinä soittaa minulle useammin. Kerroin heidän vaikuttaneen puheluissa iloisilta ja toivoin, että tätä voitaisiin jatkaa heidän tarpeitaan kuunnellen.

Vastaukseksi sain:

”Tarkennan vain, ettei käytäntö ole muuttunut: lapset ovat voineet aiemminkin soittaa halutessaan.”

Pakottavaa kontrollia koskevassa tutkimuksessa ilmiötä kuvataan nimenomaan pitkäkestoisena käyttäytymismallina, ei yksittäisenä tekona. Eron jälkeisessä kontrollissa lapset voivat joutua tilanteeseen, jossa heidän elämäänsä rajoitetaan, heidän kokemuksensa sivuutetaan ja he jäävät vanhempien sekä palvelujärjestelmän väliin. Tutkimuksissa on myös kuvattu, kuinka ulospäin huolehtivalta tai neutraalilta näyttävä toiminta voi peittää alleen kontrolloivaa dynamiikkaa.

📌 Siksi olennainen kysymys ei ole vain:

”Onko soittaminen kielletty?”

Vaan:

Kokevatko lapset tosiasiassa voivansa soittaa silloin, kun heillä on siihen tarve?

Olen tuonut jo aiemmin esiin, että lapset ovat osittain alistuneet siihen, etteivät he enää koe voivansa soittaa minulle aina silloin, kun he haluaisivat.

Jos ihminen oppii ennakoimaan rajan, hänen ei tarvitse enää joka kerta kuulla sanaa ei.

Silti ulkopuoliselle voidaan sanoa:

”Eihän sitä ole koskaan kielletty.”

Ja juuri tässä palaan eiliseen kirjoitukseeni.

Kun minä yritän sanoittaa käytännössä tapahtuvaa, syntyy helposti aivan toinen kuva:

👉🏻 minä tulkitsen liikaa
👉🏻 minä teen asioista ongelman
👉🏻 minä olen hankala
👉🏻 minun motiivini kyseenalaistetaan
👉🏻 lopulta huomio siirtyy minun mielenterveyteeni

Tätä tarkoitin sillä, miten narratiivi ihmisestä voi rakentua.

Ja sitten kysyn:

Mikä tässä on lapsen etu?

Jos toinen vanhempi kiittää siitä, että lapset ovat saaneet olla useammin yhteydessä ja kertoo sen tuntuneen lapsille tärkeältä, miksi kiitokseen vastataan ensimmäiseksi oikaisemalla ja muistuttamalla toisen yksipuolisesti asettamasta säännöstä?

Miksi huomio siirtyy siihen, kuka määrittelee käytännön, sen sijaan että pysähdyttäisiin siihen, mitä lapset itse tarvitsevat?

Jos yhteistyö on aidosti lapsen edun mukaista, sen pitäisi näkyä myös siinä, miten vanhemmat kohtelevat toisiaan.

Yhteistyö ei ole vain sitä, ettei riidellä avoimesti. Se on myös kykyä vastaanottaa toisen myönteinen viesti ilman tarvetta heti korjata, määritellä tai palauttaa asetelmaa siihen, kuka määrää käytännön.

Yksittäinen viesti ei itsessään osoita pakottavaa kontrollia. Olennaista on toistuva toimintamalli, vallankäytön kokonaisuus ja se, miten toisen toimintavapaus käytännössä kaventuu.

M***a juuri siksi yksittäiset tilanteet ovat tärkeitä, kun niitä tarkastellaan osana pidempää kokonaisuutta.

📌 Minut on tämän prosessin aikana kuvattu ongelmaksi.

Siksi laitan tämän keskustelun näkyville ja kysyn:

Kertokaa minulle - miten tässä keskustelussa minä olen se ongelma?

Mikä tässä palvelee lapsen etua?

Ja kumpi tässä keskustelussa pyrkii kohti yhteistyötä, ja kumpi muistuttaa siitä, kuka määrittelee säännöt?

📌 Eduskunta - Riksdagen
📌 Suomen poliisi
📌 Varsinais-Suomen hyvinvointialue - Egentliga Finlands välfärdsområde
📌 Nousiaisten kunta

Vuosina 2023–2025 psykiatrian erikoislääkäri kirjasi lausuntoihinsa, kuinka ihmissuhteeni ja työssä suoriutumiseni oliva...
29/08/2026

Vuosina 2023–2025 psykiatrian erikoislääkäri kirjasi lausuntoihinsa, kuinka ihmissuhteeni ja työssä suoriutumiseni olivat parantuneet AuDHD-diagnoosin ja stimulanttilääkityksen aloittamisen jälkeen. Olen itsekin kirjoittanut aiemmin siitä, miten lähes kaikki muut ihmissuhteeni alkoivat voida paremmin, kun opin ymmärtämään itseäni, tarpeitani ja rajojani paremmin.

Paitsi avioliittoni.

Tammikuussa 2024 hakeuduin lasteni kanssa turvakotiin. Sen jälkeen minusta alkoi rakentua aivan toisenlainen narratiivi.

Kuten kirjoitin eilen, tämä muutos näkyy myös varhaiskasvatuksen työntekijän poliisille antamassa todistajalausunnossa: alkuperäinen huoli alkoi vähitellen muuttua minun toimintani ja motiivieni tulkinnaksi.

Vähitellen huomio siirtyi siitä, mitä olin kertonut tapahtuneen ja miksi olin pyytänyt apua, siihen, millainen minä muka olin.

👉🏻 Minun mielenterveyteeni.
👉🏻 Minun motiiveihini.
👉🏻 Minun vanhemmuuteeni.

Lopulta tämä kertomus on vaikuttanut ihmissuhteisiini niin syvästi, että suurin osa omasta suvustani on kääntänyt minulle selkänsä.

Ja silti minä tunnistan itseni aivan toisenlaisesta kuvasta.

Minä olen aina ollut se, joka sovittelee. Se, joka joustaa. Se, joka vaikenee, jotta riitaa ei syntyisi. Se, joka yrittää ymmärtää muita vielä silloinkin, kun itse voi huonosti.

Muutos tapahtui silloin, kun aloin asettaa rajoja.

Kun aloin sanoa ääneen, ettei minua saa kohdella miten tahansa. Kun kieltäydyin alistumasta toisten määräysvaltaan. Kun aloin nostaa vaikeita asioita pöydälle sen sijaan, että olisin jälleen hiljentynyt.

Silloin minusta tulikin kertomuksessa ongelma.

Kertomani väkivallan ja avunpyyntöjeni selvittämisen rinnalle, ja lopulta niiden edelle, nousivat kysymykset minun mielenterveydestäni ja siitä, olivatko motiivini muka ”puhtaat”.

Ja kaiken tämän keskellä olen saanut myös ohjeita siitä, että minun pitäisi lopettaa valitusten ja kanteluiden tekeminen, koska niiden jatkaminen voisi vaikuttaa siihen, kuinka paljon saan olla lasteni kanssa.

Minulle on puhuttu yhteistyöstä. Siitä, että yhteistyö on lapsille parasta.

Olen siitä samaa mieltä.

❤️ Lapset tarvitsevat vanhemmiltaan yhteistyötä.

M***a yhteistyö ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi alistua toisen määräysvaltaan saadaksesi lapset 50/50.

Se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi hyväksyä mielenterveytesi kyseenalaistaminen tai sinusta levitetty kertomus viranomaisille ja läheisillesi vain pysyäksesi ”yhteistyökykyisenä”.

Se ei tarkoita sitä, että sinun pitäisi vaieta kokemastasi väkivallasta.

Eikä se tarkoita sitä, että sinun pitäisi hyväksyä, että väkivaltaa koskevat ilmoituksesi jäävät tutkimatta tai ilman asianmukaista selvittämistä, ja samalla luopua käytettävissäsi olevista oikeusturvakeinoista siksi, että niiden käyttäminen saatetaan tulkita yhteistyökyvyttömyydeksi.

Yhteistyökykyä ei pitäisi mitata sillä, kuinka paljon ihminen suostuu sietämään tai kuinka hiljaa hän pysyy.

Oikeusturvakeinojen käyttäminen ei ole yhteistyökyvyttömyyttä. Valituksen, kantelun tai tutkintapyynnön tekeminen ei tarkoita, ettei ihminen voisi samaan aikaan toimia rakentavasti lastensa toisen vanhemman kanssa.

Minulle yhteistyö näyttää esimerkiksi tältä.

Kuvassa on viesti, jonka lähetin tänään lasten toiselle vanhemmalle. Kiitin siitä, että lapset ovat saaneet soittaa minulle useammin. Kerroin heidän vaikuttaneen puheluissa iloisilta ja toivoin, että saisimme jatkaa näin heidän tarpeitaan kuunnellen.

Koska vaikka asetankin rajat, minun ei tarvitse vihata.

Vaikka puolustan oikeuksiani, minun ei tarvitse kostaa.

Vaikka nostan esiin epäkohtia, minun ei tarvitse lakata näkemästä toisessa ihmisessä myös hyvää.

Tätä minä haluan opettaa lapsilleni.

❤️ Voit rakastaa ja silti sanoa ei.
❤️ Voit välittää ja silti suojella itseäsi.
❤️ Voit tehdä yhteistyötä ja silti puolustaa oikeuksiasi.
❤️ Voit asettaa rajan ilman, että rakkaus katoaa.

Rakkauden ei kuulu vaatia alistumista.

Rakkaudessa saa olla oma itsensä.
Rakkaudessa saa olla turvassa.
Rakkaudessa saa sanoa, että tähän asti, m***a ei enää pidemmälle.

Ja ennen kaikkea:

rakkaus säilyy silloinkin, kun asetat rajat.

❤️ Tämä on edelleen se rooli, jonka haluan näyttää lapsilleni.

En halua opettaa heille, että rauha syntyy vaikenemalla. En sitä, että heidän pitäisi joskus aikuisina hyväksyä väärä kohtelu vain siksi, etteivät muut pitäisi heitä hankalina.

Haluan heidän tietävän, että he saavat puolustaa itseään ja silti pysyä lempeinä.

He saavat sanoa ei ja silti rakastaa.

He saavat lähteä tilanteesta, joka satuttaa, ilman että heidän tarvitsee lakata toivomasta toiselle hyvää.

Jos jotain haluan heidän oppivan minusta tämän kaiken keskellä, niin tämän: sinun ei tarvitse kadottaa itseäsi säilyttääksesi rakkauden.

Totuus ei pala tulessakaan.

M***a lapsuus kuluu vain kerran.

📌 Suomen poliisi
📌 Varsinais-Suomen hyvinvointialue - Egentliga Finlands välfärdsområde
📌 Nousiaisten kunta

Osoite

Nousiainen

Hälytykset

Tiedä ensimmäisenä ja anna meille oikeus lähettää sinulle sähköpostitse uutisia ja promootioita Jenni Aarnivalo - Näen rakenteet kaaoksessa :ltä. Sähköpostiosoitettasi ei käytetä muihin tarkoituksiin, ja voit perua milloin tahansa.

Ota Yhteyttä Vastaanotto

Lähetä viesti Jenni Aarnivalo - Näen rakenteet kaaoksessa :lle:

Oikopolut

Jaa