26/07/2026
Olen huomannut selkeämmin, kun vuodet vierivät, ja omaa tietään katsoo aina hieman kauempaa, miten oma kasvu, äitiys ja harjoitus kulkee omaa spiraaliaan pois päin maailmasta, ja takaisin, muuttuen hieman joka kierroksella.
Elo tämän maan kamaralla, äitiys kuten myös jooga filosofioineen ja harjoitteineen on tarjonnut tavan toimia maailmassa - kunhan on ensin luopunut siitä. Kuorii sen, mitä ei todella tarvita. Se ei ole ollut keino jaksaa töissä, vaan työelämän rakennelmien, rahan ja työidentiteetin kyseenalaistaminen ja niistä luopuminen. Ja sitten nöyryysharjoitus käsieni, läsnäoloni ja henkeni laskemisesta palvelukseen. Ei keino ylläpitää hyvinvointia, vaan riipiä irti rahtunen kerrallaan hyvinvointinormeja, uskomuksia ja markkinointijohdannaisia, ja maatua lahopuuksi, ilveksesi nahkoineni karvoineni ja kasvaa niin kieroon kun puu vain voi: ja sitten kuitenkin kumartua kauneuden eteen, inspiroitua pinnan kiillosta.
Palata autuaaseen neutraaliuteen, liottua yhteen luonnon ja sen väreiden kanssa, olla niin kotonani ja turvassa sen ytimissä ja aalloissa, että tämä maailma säädöksineen ja sopimuksineen näyttäytyy ei minkään arvoisena. Ja sitten kuitenkin, pisteessä missä millään ei ole mitään väliä, kiertyä uudelleen lähemmäs ilmeitä ja ihmisyyden ihmeitä, ihmiskohtaloita ja niiden yhdessä kokemista. Asioiden pariin, joilla on väliä silloinkin, kun millään ei ole väliä. Jollakin aina on. Sana, äänenpaino, käytetyt hetket, kehäkukan terälehdet, vuohi nuolemassa kasvoja, miltä sydämessä tuntuu kun käsi silittää nukkuvan lapsen paljasta selkää.
Kausista kun en vuoteen katsonut peiliin kuin ohimennen, kausista kun kaipasin kodikseni sähkötöntä ja vesiputketonta kotia. Hyväksyä helppoutta ja hehkua mahdollistajana, portaana, porttina.
Luopuakseni, valitakseni oikeasti ja aidosti.
