08/07/2026
Astangaharjoitus on usein hiljaista kääntymistä sisäänpäin, oman hengityksen kuuntelua. Joogasalissa kuitenkin jaamme saman tilan, lämmön ja yhteisen hiljaisuuden. Jokainen naapurimatolla hengittävä joogi kantaa mukanaan omaa tarinaansa siitä, mikä tekee harjoituksesta merkityksellisen.
Kesälomakauden kunniaksi on aika jatkaa MYH:in joogien esittelyitä. Sarjamme jatkuu pohdiskelulla siitä, miten harjoitus asettuu osaksi arkea ja elämän eri vaiheita. Mikä meitä liikuttaa, mikä pitää matolla ja mitä harjoitus meille opettaa? Seuraavaksi oman tarinansa jakaa Heli Väyrynen:
"Aloitin ashtangajoogan vuonna 1997, melkein 30 vuotta sitten. Kohdallani sekä kehoa että mieltä on täytynyt vuosien varrella totuttaa ja houkutella harjoituksen pariin, viikoittaiset harjoituskerrat ovat nousseet vähitellen, eikä perinteen mukainen 6 krt/vk ole ollut helppo saavuttaa. Vuosiin mahtuu monenlaisia vaiheita elämäntilanteesta riippuen. Merkityksellisintä on ehkä kuitenkin ashtangajoogaharjoituksen vaativuus. Harjoitus on tuntunut lähes aina fyysisesti raskaalta. Palkinto tulee vasta jälkikäteen, tai silloin tällöin harjoituksen aikana, kun saa vaikean asanan onnistumaan, joskus monien vuosien harjoittelun jälkeen. Toisaalta kokemuksen myötä oppii myös sen, että harjoitus on juuri niin vaativa, kuin millaiseksi itse sen tekee. Voi valita, tekeekö lyhyemmin ja kevyemmin vai treenaako kehonsa äärirajoille.
Mikä saa kuitenkin aina jatkamaan harjoittelua? Jooga on kotini ja turvapaikkani, joka pysyy, vaikka kaikki muu ympärillä muuttuu. Jooga on opettajani, elämänkouluni. Harjoittelun myötä sisäinen rauha ja myötätunto itseä ja muita kohtaan lisääntyy, sietokyky vastoinkäymisiä ja epäonnistumisia kohtaan kasvaa, ja elämän suunta ja merkitys selkiytyy. Luottamus elämään lisääntyy, ja ennen kaikkea tulee vain niin kiitollinen ja tyytyväinen olo. Elämä on loppujen lopuksi aika yksinkertaista; riittää kun hengittää. Kun sisäinen rauha ja luottamus säilyy, kaikki järjestyy.
Ashtangan vaativuus on myös motivoivaa. Sitä voi harrastaa lopun ikää, ja aina tulee eteen uutta opittavaa. Pitkään harjoitukseni pääpaino on ollut fyysisessä asanaharjoituksessa. Joogan taika, hengitykseen keskittyminen, on vähitellen kuitenkin vienyt painotuksen henkisempään suuntaan. Nykyään asanaharjoituksen rinnalle ovat nousseet yhtä tärkeäksi hengitysharjoitukset (pranayama) ja meditaatio.
Jälkeenpäin huvittaa aiempi pelkoni, että joudunko lopettamaan ashtangan, kun vanhenen, enkä pysty enää tekemään kaikkia asanoita kuten ennen. Päinvastoin iän myötä harjoitus syvenee ja joogan todellinen merkitys kirkastuu. Suorittaminen ja tavoitehakuisuus vaimenevat ja tilalle nousevat läsnäolo, rauha ja kiitollisuus. Ja kyllä, edelleen tapahtuu ihmeitä myös asanoissa."
