Terapiapalvelut Sydämellä Oy

29/07/2026

Joskus emme ole jumissa siksi, ettemme tietäisi tarpeeksi. Vaan siksi, että yritämme ratkaista koko matkan ennen ensimmäistä askelta.

Kaikkea ei voi nähdä valmiiksi.

✨ Uusin kirjoitukseni löytyy linkin takaa.

Ajattelu on yksi ihmisen tärkeimmistä kyvyistä. Sen avulla ratkaisemme ongelmia, opimme uutta, suunnittelemme tulevaa, punnitsemme vaihtoehtoja ja vältämme vaaroja. Ilman kykyä ajatella emme olisi selvinneet lajina kovinkaan pitkälle. Siksi ei ole ongelma, että ajattelemme. Ongelma syntyy si...

28/07/2026

Olen huomannut itsessäni jotain, jonka olin joskus ymmärtänyt, m***a ehtinyt jo unohtaa. Nimittäin sen, että kiire tappaa luovuuden.
Ei siksi, että ajatukset katoaisivat. Päinvastoin, niitä voi olla paljonkin. M***a kiireessä ne jäävät irrallisiksi. Ne eivät ehdi kohdata toisiaan. Niistä ei synny mitään uutta.
Tänä kesänä huomasin sen hyvin konkreettisesti. Loman alussa en yrittänyt väkisin mitään. Oli vain aikaa kävellä, olla luonnossa, liikkua, kohdata ihmisiä ja antaa ajatusten tulla omaan tahtiinsa.
Ja sitten tapahtui jotain yllättävää. Tekstejä alkoi tulla. Yksi synnytti toisen. Toinen kolmannen. Ja nyt niitä on virtuaalinen pöytälaatikko jo.., jollei pullollaan, niin sinnepäin.

Olen joskus yrittänyt kirjoittaa niin, että päätän vain istua alas ja tehdä tekstin valmiiksi. Joskus se onnistuu. Useimmiten ei. Parhaat tekstit ei nimittäin synny silloin, kun niitä pakottaa. Ne syntyvät vastaanotolla kuullusta lauseesta. Metsäpolulla luonnon havaintoihin peilaten. Automatkan aikana. Keskustelusta ystävän kanssa. Hetkellä, jolloin mieli saa vaeltaa ilman, että siltä vaaditaan mitään.

Silloin jokin alkaa rakentua.
Yksi ajatus löytää toisen. Kokemus yhdistyy havaintoon. Asiakkaan kertoma herättää muiston omasta elämästä. Ja vasta paljon myöhemmin huomaan, että teksti onkin jo melkein kirjoittanut itsensä.

Silti tänä päivänä kohtelemme pitkälti itseämme kuin koneita. Ajattelemme, että mitä enemmän teemme, sitä enemmän myös luomme. Kun luovuus ei vain toimi samalla tavalla kuin suorittaminen. Suorittaminen tarvitsee aikatauluja, tehokkuutta ja tavoitteita.
Luovuus tarvitsee tilaa. Se tarvitsee hiljaisuutta, pysähtymistä ja joskus jopa näennäistä joutilaisuutta. Hetkiä, jotka ulkopuolisen silmin voivat näyttää siltä, ettei tapahdu mitään. Todellisuudessa juuri silloin tapahtuu paljon.

Ehkä sama ilmiö näkyy myös muussa elämässä. Iloa ei voi pakottaa. Läheisyyttä ei voi kiirehtiä. Toipumista ei voi suorittaa. Eikä uusia oivalluksia voi komentaa ilmestymään. Niille kaikille voi kuitenkin tehdä tilaa.
Tilan ottaminen johti kohdallani siihen, etten joutunut etsimään aiheitani -vaan ne löysivät minut.

Lopuksi: ilokseni voin paljastaa, että pääsen Vierailevana kynänä kirjoittamaan Hidasta Elämää sivustolle, joten muutamat kirjoitukseni löytää siltäkin sivulta tämän tulevan syksyn aikana.

15/07/2026

Olen huomannut viime aikoina pysähtyväni kirjoittamisen äärelle tiuhaan.
Moni teistä on pysähtynyt minun kirjoitusten äärelle myös.
Se tuntuu hyvältä, merkitykselliseltä.
Ei siksi, että ainoana tavoitteenani olisi kerätä mahdollisimman paljon peukutusta tai näkyvyyttä, vaan siksi että jokaisen luvun, peukun tai ❤️ takana on ihminen.
Ehkä joku teistä tunnisti tekstistä palan omaa elämäänsä. Se muistuttaa minua miksi kirjoitan (sen lisäksi, että tykkään tästä älyttömästi).
En siksi, että minulla olisi valmiit vastaukset, vaan siksi, että joskus oikea kysymys voi olla alku jollekin tärkeälle.
Joten kiitos, että luet🙏🏻

13/07/2026

Kun "mikään ei tunnu enää miltään" - anhedonian ja ilon paradoksi

Otsikossa oleva lainaus on taas vastaanotolta tuttu. Moni voi mieltää, että masennus näyttää surulta tai itkuisuudelta, m***a todellisuudessa yksi sen keskeisimmistä oireista voi olla jotain ihan muuta -ilon ja mielihyvän tunteen katoaminen. Anhedonia tarkoittaa heikentynyttä kykyä kokea mielihyvää, kiinnostusta tai iloa. Kyse ei ole siitä, ettei ihminen haluaisi voida paremmin tai olisi muuttunut välinpitämättömäksi. Kyse on oireesta, joka voi liittyä esimerkiksi masennukseen, uupumukseen, pitkittyneeseen stressiin, traumaperäisiin oireisiin tai joihinkin neurologisiin sairauksiin.

Anhedonia hiipii elämään usein vähitellen. Asiat, jotka ennen toivat voimaa, eivät enää tunnukaan samalta. Luonnossa kävely ei rauhoita. Musiikki ei kosketa. Harrastukset jäävät. Ystävien tapaaminen muuttuu asiaksi, joka pitäisi tehdä, vaikka aiemmin sitä odotti.
Tutkimuksissa anhedoniaa tarkastellaan kahdesta näkökulmasta. Toinen liittyy odotukseen; ihminen ei enää odota viikonloppua, lomaa tai mukavaa tapaamista samalla tavalla kuin ennen. Toinen liittyy itse kokemukseen; vaikka tekisi mukavia asioita, mielihyvän tunne jää syntymättä.

Aivojen näkökulmasta kyse ei ole tahdonvoiman puutteesta. Mielihyvän kokemiseen osallistuva palkkiojärjestelmä voi pitkittyneen kuormituksen seurauksena toimia aiempaa vaimeammin. Ikäänkuin aivojen palkitsemisjärjestelmän (erityisesti dopamiinia hyödyntävät hermoverkot) volume olisi hetkeksi säädetty liian hiljaiselle.

Tässä kohtaa tapahtuu usein jotain hyvin inhimillistä. Kun ilo katoaa, ihminen alkaa etsiä sitä yhä epätoivoisemmin. Hän lähtee metsään. Kuuntelee lempimusiikkiaan. Hän varaa matkan tai tapaa ystävää. M***a samalla mielessä kulkee hiljainen kysymys: "Tuntuuko nyt jo joltain?" Ja kun vastaus on yhä uudelleen "ei", pettymys syvenee.
Tässä piilee yksi anhedonian paradoksi. Tunteita ei voi pakottaa. Emme voi päättää tuntea iloa samalla tavalla kuin voimme lähteä kävelylle tai keittää kupin kahvia. Mitä enemmän tarkkailemme omaa kokemustamme ja odotamme tietyn tunteen ilmestyvän, sitä kauemmaksi se tuntuu vetäytyvän.

Paradoksi on julma. Ihminen yrittää parhaansa mukaan löytää ilon takaisin, m***a juuri tuo jatkuva yritys voi lisätä kokemusta siitä, että jotain on pielessä. Siksi toipumisessa ei ehkä kannatakaan suunnata huomiota siihen, tuntuuko hyvältä juuri nyt. Sen sijaan huomio voi vähitellen siirtyä siihen, mikä tässä hetkessä on mahdollista. Pieneen kävelyyn. Kahvikuppiin terassilla. Viestiin ystävälle. Ei siksi, että niiden pitäisi synnyttää välitöntä iloa, vaan siksi, että ne pitävät yllä yhteyttä elämään silloin, kun mieli ei vielä jaksa sitä itse tehdä. Tämä ei tarkoita tunteiden sivuuttamista eikä "positiivista ajattelua". Päinvastoin se tarkoittaa luopumista vaatimuksesta, että nyt pitää tuntea jotain tiettyä. Usein vasta silloin mielelle voi syntyä tilaa tehdä sitä, mihin sitä ei voi pakottaa.

Anhedoniasta kärsivä voi ajatella olevansa huono puoliso, vanhempi, ystävä. Hän saattaa miettiä, miksei tunne kiitollisuutta, vaikka elämässä olisi paljon hyvää. Todellisuudessa kyse ei ole rakkauden, välittämisen tai arvostuksen katoamisesta, vaan oireesta, joka vaikuttaa siihen, miltä asiat tuntuvat.

Siksi on tärkeää muistaa, että tunteet eivät aina kerro koko totuutta. Jos ilo on hetkeksi kadonnut, se ei tarkoita, että kyky iloita olisi hävinnyt lopullisesti. Useimmiten se kertoo siitä, että mieli ja aivot ovat kuormittuneet tavalla, joka tarvitsee aikaa, palautumista ja joskus myös ammattilaisen apua.
Ehkä kaikkein lohdullisinta on, että ilo harvoin palaa käskystä. Se hiipii takaisin hiljaa. Eräänä päivänä huomaa pysähtyneensä kuuntelemaan linnunlaulua. Toisena huomaa naurahtavansa aidosti. Pieniä hetkiä, m***a juuri niistä alkaa usein tie takaisin.

Sillä iloa ei voi pakottaa.
M***a sille voi vähitellen tehdä tilaa.

Master of health care, mielenterveyshoitotyö, YAMK. Kognitiivinen lyhytterapeuttinen työote.
Neuropsykiatrinen valmentaja. Äänimaljahoidot ja sointukylvyt.

18/06/2026

Eletään aikaa, jossa monen ihmisen kesäloma alkaa lähipäivinä, itseni mukaan lukien.
Jos huomaat lomalla ajattelevasi, että pitäisi tehdä enemmän, nähdä enemmän, nauttia enemmän tai palautua paremmin, pysähdy hetkeksi. Hidasta.
Ehkä siinä on juuri se asia, josta lomalla voisi yrittää päästää irti.
Toivon, että kohtelet itseäsi tänä kesänä sillä samalla lempeydellä, jolla kohtelisit hyvää ystävääsi ❤️
Aurinkoisia kesäpäiviä ja hyvää juhannusta 🌿

16/06/2026

Voiko luonnon äänten kuuntelu sisätiloissa tukea hyvinvointia pitkällä aikavälillä?

Tampereen yliopistossa tarkastettavassa Yasushi Sukon väitöstutkimuksessa selvitettiin, voiko luonnon äänten toistuva kuuntelu auttaa palautumaan arjen kuormituksesta. Tutkimuksen mukaan luonnon äänten kuuntelu tuki palautumista, ja vaikutukset näyttivät vahvistuvan toistuvan kuuntelun myötä.

Tulokset viittaavat siihen, että luonnon äänten kuuntelu voi tukea sekä stressistä palautumista että tarkkaavaisuuden elpymistä myös silloin, kun luonnossa liikkuminen ei ole mahdollista.

Yasushi Sukon väitöstilaisuus järjestetään Tampereen yliopistossa perjantaina 26.6.2026 klo 12. Tilaisuutta voi seurata myös etäyhteydellä.

Lue lisää väitöstiedotteesta:
https://www.tuni.fi/en/tau/news-and-events/yasushi-suko-repeated-listening-natural-sounds-indoors-can-build-cumulative

15/06/2026

Viime viikolla puhuin muistisairaan läheisen kanssa. Surusta, josta puhutaan liian vähän; "Kun äiti unohtaa minut".

On suruja, jotka ympäristö tunnistaa helposti. Kun läheinen kuolee, ihmiset osaavat sanoa osanottonsa, he tunnistavat että suru sattuu. M***a on olemassa myös toisenlaista surua. Sellaista, jossa läheinen on yhä täällä, m***a samalla vähitellen poissa.
Muistisairas ei vie ihmistä kerralla. Se ottaa pieniä palasia. Ensin unohtuvat nimet, sitten yhteiset tapahtumat, ehkä lopulta kasvotkin. Äiti saattaa katsoa tytärtään ja kysyä: "Kukas sinä olet?" Siinä hetkessä jotain pysähtyy. Ei siksi, että rakkaus olisi kadonnut, vaan siksi että yhteinen historia ei olekaan enää kahden ihmisen yhteinen.

Muistisairaan läheinen kohtaa usein surun, jota kutsutaan ennakoivaksi suruksi. Se on surua ihmisestä, joka on vielä elossa. Surua siitä, että keskustelut muuttuvat. Surua siitä, että yhteiset muistot katoavat. Moni kuvaa tilannetta ristiriitaiseksi. Miten voi surra ihmistä, joka on edelleen siinä vieressä? Silti juuri siitä on kyse. Luopuminen alkaa usein paljon ennen menetystä.

Muistisairaus koskettaa myös identiteettiämme. Vanhempi on usein ihminen, joka on tuntenut meidät pisimpään. Hän on nähnyt ensiaskeleemme, onnistumisemme ja epäonnistumisemme. Hän kantaa muistoja ajalta, josta emme itse muista mitään. Kun tämä yhteinen muistivarasto alkaa kadota, voi huomata miettivänsä: "Kuka muistaa enää sen lapsen, joka minä olin?"

Vaikka muistisairaus voi viedä tunnistamisen, se ei välttämättä vie tunnetta. Moni voi olla tietämätön, kuka vierellä istuu, m***a voi silti kokea lämpöä, turvallisuutta ja läheisyyttä. Ehkä hän ei muista vierailua seuraavana päivänä, m***a vierailun aikana syntynyt hyvä olo on ollut silti todellinen.
Joskus läheisen tehtävä muuttuu. Enää ei tarvitse palauttaa sitä, mikä sairauden vuoksi on katoamassa, vaan voi keskittyä siihen, mitä on muistisairaudesta huolimatta. Katse. Kosketus. Yhteinen laulu. Hiljaa istuminen vierekkäin. Yhteisestä laulusta tulee mieleeni isoäitini kuolinvuoteen äärellä olo. Laulettiin yhdessä laulua, josta en alkua nyt muista, m***a jossain kohden lauletaan, että "kuka sitä lintua hoitaa- no mamma sitä lintua hoitaa".

Muistisairaan läheisen elämä ei saa pysähtyä odottamaan väistämätöntä. Saa surra, saa ikävöidä sitä ihmistä, joka joskus oli. M***a saa myös nauraa, suunnitella tulevaa ja omaa elämäänsä. Usein juuri sitä rakastava vanhempi toivoisi.

Lopuksi. Muistisairaus ei pysty pyyhkimään pois elettyä elämää. Vaikka äiti ei enää muistaisi tytärtään, tytär muistaa edelleen äitinsä. Ja joskus rakkaus kantaa juuri siinä suunnassa. Ei muistamisesta muistamiseen. Vaan sydämestä sydämeen.

Kuvassa mammani ja minä. Mamma ei ollut pahasti muistisairas, m***a ajattelin kuvan kuitenkin sopivan tähän kirjoitukseen.

04/06/2026

Yksinäisyys lienee työntekijälle yksi vaikeimmista tunteista kohdata. Ainakin minulle. Näin auttajan näkökulmasta.
Harva asiakas kertoo olevansa yksinäinen. Sen sijaan ihminen puhuu ulkopuolisuuden tunteesta, kokemuksesta, ettei kuulu joukkoon.
Vaikka ympärillä olisi ihmisiä. Silti jokin puuttuu. Yhteys.
Tutkimustieto kertoo, ettei yksinäisyyden ydin ole kontaktien vähyydestä. Tuore tutkimus osoitti, että yksinäisyyden yhteys masennukseen ja ahdistukseen ei selity vain sillä, kuinka usein ihminen kokee yksinäisyyttä. Merkitystä on myös sillä, kuinka voimakkaasti ja kivuliaasti yksinäisyys koetaan. Tutkijat puhuvat yksinäisyyden emotionaalisesta kuormasta.
Tämä havainto onkin tärkeä. Kaksi ihmistä voi kokea yksinäisyyttä yhtä usein, m***a toiselle se on hetkellinen epämukava, m***a ohimenevä tunne. Toiselle se voi olla syvä kokemus siitä, ettei ole tärkeä kenellekään. Tutkimuksessa kiinnostava havainto oli, että nuoret kokevat yksinäisyyden emotionaalisen kuorman voimakkaampana kuin vanhemmat ihmiset. Ehkä tämä ei yllätä. Sen ei kai pitäisi yllättää. Nuoruus ja varhainen aikuisuus ovat aikaa, jolloin rakennamme identiteettiämme suhteessa muihin ihmisiin. Etsimme paikkaamme, omaa joukkoomme ja tunnetta siitä, että kuulumme johonkin. Siksi yksinäisyys voi tuntua paljon suuremmalta kuin pelkältä yksinololta. Se voi tuntua siltä, että on jäänyt ulkopuolelle elämästä. Varsinkin kun elämme maailmassa, jossa näemme jatkuvasti muiden ihmisten yhteydet.
Ehkä tärkein asia jonka itse olen työssäni oppinut on se, että yksinäisyyden vastakohta ei ole seura, vaan yhteys. Yhteys toiseen ihmiseen ja yhteys itseen.

28/05/2026

Nyt taas on näköjään aikaa ja ideoita kirjoituksille. Ehkä sen vuoksi, että koulun sai harteilta eikä tällainen synny pakosta, ei paineessa eikä kiireessä.

Huijarisyndrooma on kiinnostanut itseä sekä henkilökohtaisesta syystä, m***a myös sen vuoksi, että se tulee sekä vastaanotolla, m***a myös alan koulutuksissa, usein vastaan. YAMK opintoja aloitettaessa meitä oli siellä luokassa iso kourallinen kokeneita työelämän konkareita, jotka tunnustivat tästä kärsivänsä. Minä mukaan lukien.

Joten olen pohtinut tätä. Sitä hiljaista kokemusta, jossa ihminen ajattelee, että kohta joku huomaa, etten oikeasti osaa tätä. Tämä ilmiö tuntuu olevan hämmästyttävän yleinen. Moni tekee työnsä hyvin. Jopa erinomaisesti. Ja silti kokee riittämättömyyttä.

Kuulin, että useimmiten auttamistyötä tekeviä yhdistää kaksi tunnelukkoa; uhrautuvuus ja vaativuus. Vaativuuden tunnelukossa ihminen oppii helposti ajattelemaan, että pitäisi jaksaa enemmän, osata enemmän, tehdä paremmin... Silloin onnistuminen ei pysähdy hetkeksikään tuntumaan onnistumiselta.
Rima siirtyy. Aina löytyy vielä jotain, mikä olisi pitänyt tehdä paremmin.
Huijarisyndrooma voi kasvaa juuri tällaisessa maaperässä. Ei siksi, että ihminen olisi osaamaton, vaan siksi että mikään määrä osaamista ei koskaan tunnu riittävältä.

Uhrautuvuuden tunnelukko näkyy usein niin, että omat tarpeet jäävät taka-alalle. Muiden hyvinvointi menee etusijalle. Ihminen on voinut oppia, että hänen arvonsa liittyy siihen, kuinka hyödyllinen hän muille on. Silloin pysähtyminen voi tuntua väärältä. Riittämättömyyden tunne ei siten lopu koskaan.

Huijarisyndroomassa ei tietenkään ole kyse siitä, että ihminen olisi huijari. Ehkä kyse ihmisestä, joka on oppinut vaatimaan itseltään enemmän kuin keltään muulta. Ihmisestä, joka on tottunut kantamaan. Ihmisestä, joka ei ole koskaan oppinut kokemaan itseään riittäväksi ilman suorittamista.
Ehkä toipuminen ei ala siitä, että epävarmuus katoaa. Ehkä se alkaa siitä, kun ihminen lakkaa pitämästä epävarmuutta todisteena omasta huonommuudesta. Kaikkea ei tarvitse ansaita. Ei edes omaa ihmisarvoa. Jatkuu kommenteissa...

18/05/2026

Tänään vastaanotolla suru oli huoneessani m***a kertaa.
Eri kasvoilla.
Eri tarinoissa.
Eri syistä.

Yksi suri menetettyä ihmistä. Toinen tulevaa menetystään. Kolmas menetettyä suhdetta.
Useimmiten joku suree itseään – sitä versiota itsestään, joka joskus jaksoi enemmän, uskoi enemmän tai uskalsi enemmän.
Ja joskus suru ei edes näytä surulta. Vaan näyttäytyy enemminkin ärtymyksenä, väsymyksenä, vetäytymisenä tai hiljaisuutena.

Suru on usein paljon muutakin kuin itkua.
Se voi olla tyhjyyttä.
Kaipuuta.
Epämääräistä painoa rinnassa.
Tai tunnetta siitä, ettei mikään tunnu oikein miltään.

Moni yrittää päästä surusta nopeasti pois.
Ymmärrettävästi. Suru sattuu.
M***a usein suru ei ole merkki siitä, että ihmisessä olisi jotain vialla. Päinvastoin.
Suru kertoo yleensä siitä, että jokin on ollut merkityksellistä.

Siksi suru tarvitsee usein enemmän tilaa kuin ratkaisuja.

Ei aina neuvoja.
Ei kiirettä korjata.
Vaan turvallisen paikan, jossa sen saa hetkeksi laskea käsistään näkyväksi.

Joskus jo se helpottaa hieman, että joku pysähtyy sen äärelle ilman kiirettä.

Ehkä surussa on lopulta myös jotain hyvin inhimillistä ja kaunista:
kyky kiintyä, rakastaa, toivoa ja kaivata. Ilman niitä ei kaiketi olisi myöskään surua.

Henkilökohtaisesti suru ja surumielisyys ovat tavalla tai toisella läsnä aina näinä toukokuun lopun päivinä, jonne kaksi omaa tärkeää menetystä asettuu.