01/09/2026
Edessäni on vuoden voimakkain siirtymä.
Joka vuosi otan sen harjoituksena - harjoituksena luopua, päästää irti ilman että kehoon nousisi hätä, jonka alkuperää ei mieli tunnista. Harjoituksena sille itsestäänselvyydelle, että syklisyys on elinehto - on luovuttava, jotta voi saada uutta.
On levättävä, jotta voi taas nostaa kädet ilmaan.
Jos kevätluonto hengästyttää kasvuvoimallaan - kirkastaa katseeni ja nostaa jalkapohjat maasta, salpaa hengityksen ja täyttää kehoni, vie syksy luopumisen, lähdön ja kuoleman luo niin vimmalla, että herkkä kehoni kääriytyy suojaan, taipuu sen voimasta kumaraan. Unohdan aina, että ennen sitäkin meidät ympäröi konstailematon kauneus: vehreys vaihtuu väreihin, puut luopuvat tanssien. Luonto tarttuu tuulen kannatteluun ja lopulta antautuu maan myötäilemäksi.
Luonto valitsee taistelunsa - ja tekee sen viisaudella.
Ja mitä teen minä?
No elän joka vuosi elokuun kapinan, eri mittaisena, m***a elän. Tartun hengästyen lämpöön, joka viipyilee vielä. Poljen jalkaa pohjolan äitimaata vasten ja mietin, että mistä vimmainen tarpeeni kääntää kasvot viimeiseen valoon, kumpuaa.
Minkä juurille tarpeeni vastustaa taistelua, jonka lopputulema on kirjattu minua vahvempaan, vie.
M***a kun saan kapinoida; kääriytyä, ärsyyntyä, näyttää kieltä, vihata ja surra, muistan, että tämäkin siirtymä on mahdollisuus rakastua pimeyteen, joka kietoen suojaa.
Sillä senkin minä aina teen - rakastun pimeyteen. Käännän kasvot kohti varjoja ja alan hengittää syvemmin. Muistan, että siellä se on, toinen luontoni.
Luopuminen, irtipäästö, antautuminen, hyväksyminen, luottamus - muutos.
Nämä kaikki on taas tässä. Kipeänä, kepeänä, totuudellisena, tässä.
Kuva: Karri Lämpsä
