24/02/2023
Mikä järjen ääni, niin helppo yhtyä näihin näkemyksiin.
Kuusi on iloinen nuorista, jotka pitävät esillä ilmastokriisiä ja muita vakavia ongelmia. Niiden ratkaiseminen ei kuitenkaan saa jäädä nuorten vastuulle. ”Jos me aikuiset olemme tehneet maailman, jossa on huono elää, on meidän vastuullamme korjata se.”
Kuusi on iloinen nuorista, jotka pitävät esillä ilmastokriisiä ja muita vakavia ongelmia. Niiden ratkaiseminen ei kuitenkaan saa jäädä nuorten vastuulle. ”Jos me aikuiset olemme tehneet maailman, jossa on huono elää, on meidän vastuullamme korjata se.
Hapuilua pimeästä
Psykiatri Katriina Kuusi aloitti uransa aikana, jona moni piti vaikeudet omana tietonaan. Nykyään hän kohtaa paljon potilaita, jotka haluavat diagnoosin, ja nuoria, jotka eivät tiedä, mitä haluavat. Loputon oman paikan etsiminen on menetys sekä yhteiskunnalle että ihmiselle itselleen, Kuusi ajattelee.
KUN Katriina Kuusi valmistui runsaat 50 vuotta sitten lääkäriksi, mielenterveysongelmista puhuttiin harvoin julkisesti. Hoito keskittyi sairaaloihin, ja diagnoosi oli ikävä leima.
Sittemmin ymmärrys on lisääntynyt. On alettu ajatella, että mielenterveysongelmat ovat sairauksia siinä missä muutkin. Niistä parannutaan, ja ne voivat uusia.
Tabujen murtuminen on erinomainen asia m***a on johtanut tilanteeseen, jossa diagnooseilla on turhan suuri painoarvo, Kuusi ajattelee. Enää niitä ei pelätä vaan jopa toivotaan.
”On paljon potilaita, jotka tulevat metsästämään tiettyä, etenkin neuropsykiatrista diagnoosia ja ovat kauhean pettyneitä, kun eivät saa sitä”, Kuusi sanoo.
Kun hän kysyy ihmisiltä, miten diagnoosi muuttaisi heidän elämäänsä, moni sanoo saman asian: sitten olisi helpompi olla. Oman mielen horjuminen herättää monissa syyllisyyttä ja ajatuksen siitä, että on tehnyt jotain väärin.
”Mutta jos on adhd tai Aspergerin oireyhtymä, ei ole tehnyt itse mitään.”
KATRIINA KUUSEN viisi vuosikymmentä kestäneelle uralle julkisen sektorin psykiatrina on mahtunut m***a titteliä: osastonlääkäri, apulaisylilääkäri, apulaisopettaja, psykiatri, psykiatrian ylilääkäri, perheterapiakouluttaja, työnohjaaja.
Silti internetistä on hyvin vaikeaa löytää tietoa hänen urastaan.
”Jos googlaa minut, ei löydä kuin Claes Anderssonia”, Kuusi sanoo.
Hän oli yhdessä kirjailijana, poliitikkona, psykiatrina ja muusikkona tunnetuksi tulleen Anderssonin kanssa 50 vuotta aina tämän kuolemaan saakka vuonna 2019. Andersson joutui olemaan työnsä vuoksi esillä, m***a Kuusi ei ole halunnut laittaa itsestään mitään internetiin.
Työstään hän puhuu kuitenkin mielellään.
KUUSESTA TULI LÄÄKÄRI, kun serkku kannusti mukaansa Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pääsykokeisiin, ja psykiatri, kun hän kiinnostui ihmisen kokonaisvaltaisesta hoitamisesta.
Yhtä hyvin hän voisi tehdä työkseen jotain muuta.
”Lukiossa ammatinvalinnanohjaaja ehdotti minulle teatterialaa. Sekin voisi olla kiinnostavaa tai ainakin vaihtelevampaa kuin tämä lausuntojen väsääminen.”
Nykyään ammatinvalinta on harvalle sattumaa, Kuusi sanoo. Hän tapaa työssään paljon nuoria aikuisia, jotka eivät tiedä, mitä elämältään haluaisivat. Heillä on vaikeuksia löytää omaa juttuaan tai saattaa opintojaan loppuun. Jos he valmistuvat, he toteavat ehkä pian, ettei ala ollutkaan heitä varten.
Joiltakin puuttuu Kuusen mukaan kokonaan ajatus siitä, että elämässä pitäisi pärjätä omillaan: he olisivat tyytyväisiä, kun elanto järjestyisi jotenkin ja he voisivat pelata yöt tietokonepelejä.
”Jos ei oikein löydä omaa polkuaan, niin ahdistaahan se, m***a ei se ole terapiakysymys vaan ammatinvalintakysymys. Joko pitää ruveta tekemään jotain, mistä saa elantonsa, tai sitten hapuilla ja etsiä vielä omaa juttuaan.”
Kuusi on miettinyt, onko nuorten aikuisten loputtoman itsensä etsimisen taustalla kolhuja itsetunnossa. ”Kokeeko osa nuorista aikuisista epävarmuutta, joka ei ole vain pelkoa pärjäämisestä vaan syvempää kalvavaa riittämättömyyden tunnetta?”
Kuusi on miettinyt, onko nuorten aikuisten loputtoman itsensä etsimisen taustalla kolhuja itsetunnossa. ”Kokeeko osa nuorista aikuisista epävarmuutta, joka ei ole vain pelkoa pärjäämisestä vaan syvempää kalvavaa riittämättömyyden tunnetta?”
KUUSI ON POHTINUT, mistä nuorten aikuisten pitkittynyt oman tien etsiminen johtuu. Vaikuttavatko koulukiusaamiskokemukset, itsetunnon kolhut, 1990-luvun lama tai maailman muuttuminen aiempaa suorituskeskeisemmäksi ja huonosti ennustettavammaksi? Vain harvalle alalle kouluttautuva ihminen voi tällä hetkellä tietää, onko työn sisältö kymmenen vuoden päästä sama kuin nyt, riittävätkö työt ja kuinka kauan hankkimillaan taidoilla pärjää.
Valinnanvaraa on myös enemmän kuin koskaan, ja silloin valitsemisesta voi tulla pelottavaa. Teenkö oikean ratkaisun vai olisiko vielä jotain minulle sopivampaa?
”Se voi olla depressiivisyydenkin taustalla. Kun valitsee jotain, joutuu luopumaan jostain muusta. Jos otan sushia, en syö pihviä.”
Kuusi on itse ratkaissut valinnanvaikeuden esimerkiksi syömällä aina samaa ruokaa. Jugurttia, hedelmiä, kahvia ja leipää aamuisin, salaattia eri muodoissaan päivisin, juustoa ja leipää iltaisin.
”Sillä tuntuu ihan hyvin pärjäävän.”
Vaikka Kuusi on valinnut ruoan suhteen yksinkertaisuuden, monen muun asian suhteen hän on utelias. Hänestä olisi tärkeää luoda epätietoisuuden ja riittämättömyyden tunteen tilalle toivoa ja kokeilunhalua. Ihminen on aika sopeutuvainen olento, hän uskoo.
”Ei ole vain yhtä oikeaa juttua. Ihan kuin puolisonkin suhteen. Monen kanssa tulisi varmasti ihan onnellinen elämä.”
”En tiedä, voivatko ihmiset sen huonommin kuin ennenkään.”
KUN KUUSI opiskeli psykiatriksi, opettaja sanoi kerran jotain, mikä iskostui hänen mieleensä: Onko tärkeä kysymys todella se, miksi ihmiset masentuvat? Ennemmin pitäisi kysyä, miksi kaikki eivät ole masentuneita. Kun katselee ympärilleen, syitä kyllä löytyisi.
Kysymys on Kuusesta edelleen ajankohtainen.
”Masennus on kansantauti, ja potilaita tulee ovista ja ikkunoista.”
Kuusi ei ole varma, kertooko potilaiden määrä masennuksen yleistymisestä vai siitä, että apua haetaan herkemmin kuin ennen. Vai onko sittenkin kyse siitä, että monenlainen paha olo nimetään nykyään masennukseksi?
”En tiedä, voivatko ihmiset sen huonommin kuin ennenkään. Se vain näyttäytyy monimutkaistuneessa yhteiskunnassa selkeämmin. Yksinkertaiset, helposti opittavat ja aika toisteiset työt, joissa ennen pärjäsi huonokuntoisempikin, on nykyään lähes automatisoitu.”
Vallalla on hänestä myös vahva yksin pärjäämisen eetos. Kuusi kutsuu sitä vääristyneeksi sankariajatteluksi.
”Nykyään puhutaan oman onnensa sepistä m***a sellaisina pidetään vain niitä, jotka tekevät menestystarinoita, ei niitä, joilla menee huonosti.”
Kuusen mukaan monella nuorella on kokemuksia koulukiusatuksi tulemisesta. ”On aikuisten vastuulla luoda kulttuuri, jossa käyttäydytään ihmisiksi. Huonoon käytökseen pitää aina puuttua.”
Kuusen mukaan monella nuorella on kokemuksia koulukiusatuksi tulemisesta. ”On aikuisten vastuulla luoda kulttuuri, jossa käyttäydytään ihmisiksi. Huonoon käytökseen pitää aina puuttua.” KUVA: ANNA HUOVINEN
JOS KUUSI VOISI muuttaa mielenterveyden hoitoa jotenkin, hän lisäisi julkisen sektorin terapiaosaamista ja ryhmähoitoa ja painottaisi nykyistä enemmän perheen ja yhteisön roolia. Kuusta harmittaa, että psykiatriassa näytetään olevan tällä hetkellä kiinnostuneempia aivokemiasta ja arviokaavakkeista kuin vuorovaikutuksen ja elinympäristön merkityksestä.
”Onnellisuustutkijat sanovat, että jos haluaa hyvän elämän, kannattaa rakentaa sitä toisille. Silloin saa kaupanpäällisiksi itsekin hyvän elämän.”
Tähän Kuusi on pyrkinyt myös omilla valinnoillaan. Hän asuu yhteisötalossa, jonne hän muutti Anderssonin kanssa kymmenisen vuotta sitten, kun ison omakotitalon ylläpito kävi liian raskaaksi. Jo omakotitalossa asuessaan pariskunta vietti kolmekymmentä kesää ystäväperheiden kesäkollektiivissa. Se oli vanha huvila, jossa he esittivät näytelmiä, pelasivat petankkia, istuivat pitkillä lounailla ja juhlivat kaikkea mahdollista Ranskan vallankumouksen 200-vuotispäivästä optimistijollan vesillelaskuun.
”Yhdessä tekeminen on aina ollut minulle tärkeää. On ollut ihana istua verannalla, juoda viiniä ja riidellä politiikasta.”
”Masennuksesta ei parane ajattelemalla synkkiä ajatuksia yksin kotona.”
YHTEISÖLLISYYDEN lisäksi Kuusi kaipaisi mielenterveyden hoitoon kiireettömyyttä ja mahdollisuutta miettiä ratkaisuja pitkäänkin yhdessä potilaan kanssa.
”Ei terveydenhuollon perustehtävä ole rahan säästäminen. Terveydenhuollon perustehtävä on hoitaa ihmisiä mahdollisimman hyvin ja arvokkaasti. Jos se organisoidaan hyvin, rahaakin säästyy.”
Masennuksen hoidossa pitkiä sairauslomia parempi hoitokeino olisi hänestä usein joustava työelämä.
”Masennuksesta ei parane ajattelemalla synkkiä ajatuksia yksin kotona. Sen sijaan masentunut voisi käydä kahvitunnilla juttelemassa työkavereiden kanssa ja, jos jaksaa, tehdä töitä vaikka tunnin viikossa. Silloin tulisi uusia virikkeitä eikä eristäytyneisyyden kokemusta.”
VIIME VUOSINA mielenterveyspuhe on arkipäiväistynyt, ja siinä on Kuusesta hyvät ja huonot puolensa. Puheen ansiosta avun hakeminen on helpottunut m***a rakenteiden merkitys hämärtynyt. Mielen haasteet nähdään helposti yksilön, ei yhteiskunnan ongelmina.
Kuusi ajattelee, että nykyaika on täynnä ”psykopuhetta”, joka on irrallaan ihmisten arjesta ja ”vähän kuin Woody Allenin elokuvat pahimmillaan”.
”Sen sijaan, että ihmisille sanottaisiin, että tehkää jotain hyvää toisillenne, sanotaan, että istukaa alas ja puhukaa.”
Aikoinaan Kuusi herätti hämmennystä, kun hän totesi kollegoilleen, että jos ihmislajilla ei olisi valtavaa lajityypillistä kykyä selviytyä pää kylmänä pahoista asioista, se olisi jo kuollut sukupuuttoon. Hänen mielestään moni ajattelee edelleen, että asiat on käsitelty vasta, kun ne on puhuttu puhki.
”Eihän mistään tulisi mitään, jos kaikki olisi vain meidän puheemme varassa”, Kuusi sanoo.
Hänestä on tärkeää muistaa, että aikakin tekee tehtävänsä. Mieli työskentelee koko ajan pärjätäkseen, vaikka sitä ei huomaisi.
”Tunnepuhe on siinä mielessä ongelmallista, että tunteita ei voi muuttaa. Ne tulevat ja menevät. Ajatuksiin voi vaikuttaa jossain määrin ja toimintaan aika vapaasti. Luultavasti elämässä kannattaa keskittyä enemmän asioihin, joille mahtaa jotain, kuin niihin, joille ei.”
On työskennellyt yli 50 vuotta psykiatrina julkisella sektorilla, työskentelee edelleen osa-aikaisesti.
Perheeseen kuuluu kaksi aikuista poikaa, kolme lapsenlasta ja neljä bonuslasta perheineen.
Harrastaa lukemista, musiikkia ja pitkien matkojen uimista.
”Suosittelen lukemista, koska Merete Mazzarellaa lainatakseni silloin ei ole koskaan yksin. Ja kamarimusiikkia, koska erästä Antti-Jussi Kinnusta lainatakseni musiikki on helpoin tapa elää puoli metriä maanpinnan yläpuolella.
