07/02/2026
Tänäänkin minulle on tullut sosiaalisessa mediassa, sekä uutisvirrassa vastaan aiheita, joissa turhautuminen, epävarmuus, epäreiluus ja ahdistuneisuus ovat vahvasti läsnä. Päätin kirjoittaa näistä siitä lähtökohdasta, joka antaa perustan ja toivoa tulevaan.
"Minä olen itseni johtaja – ja se on vaikein tehtävä kaikista"
Elämme ajassa, jossa huonot uutiset, nopeat muutokset ja ulkoapäin tulevat päätökset koskettavat meitä kaikkia. Reagoimme voimakkaasti uusiin lakeihin, säästöihin, asetuksiin ja rakenteellisiin muutoksiin. Tunnemme vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja turhautumista – usein täysin perustellusti. Silti kaiken tämän keskellä on yksi ajatus, joka on sekä raskas että vapauttava: minä itse olen itseni johtaja.
On kuitenkin tärkeää sanoa tämä ääneen:
kaikilla ei ole samanlaisia lähtökohtia itsensä johtamiseen. Sairaudet, mielenterveyden haasteet, uupumus, neurokirjon piirteet, taloudellinen epävarmuus tai haastavat perhetilanteet voivat rajoittaa toimintakykyä merkittävästi. Joskus arjen hallinta vie jo kaiken käytettävissä olevan energian. Silloin itsensä johtaminen ei tarkoita tavoitteiden saavuttamista tai jatkuvaa kehittymistä – vaan selviytymistä, jaksamista ja perustarpeista huolehtimista. Ja sekin on riittävää.
Itsensä johtaminen ei ole suoritus. Se ei ole “kaikki onnistuu, kun vain yrittää tarpeeksi” -ajattelua. Se on ennemminkin kykyä tunnistaa omat rajat, hyväksyä ne ja toimia niiden puitteissa. Jos voimavarat ovat vähissä, tavoitteetkin on asetettava sen mukaan.
Joskus paras johtamisteko on pysähtyä.
Joskus se on avun pyytäminen.
Joskus se on armollisuus itseä kohtaan.
Vaikka emme voi vaikuttaa kaikkeen, mitä elämä tuo eteemme, voimme usein vaikuttaa pieniin asioihin: rytmiin, palautumiseen, rajoihin, siihen mihin käytämme vähäiset voimavaramme. Pienikin muutos voi olla merkityksellinen, kun se tukee tasapainoa.
Tähtään tasapainoon. Arkeen, joka on riittävän vakaa. Pohjaan, joka kantaa myös silloin, kun ympärillä myrskyää. Tasapaino ei tarkoita ongelmatonta elämää, vaan elämää, jossa on tilaa myös keskeneräisyydelle, epävarmuudelle ja toipumiselle.
Itsensä johtaminen on usein vaikeampaa kuin toisten johtaminen. Se vaatii itsetuntemusta, realismia ja kykyä muuttaa suuntaa silloin, kun vanhat keinot eivät enää toimi. Se vaatii myös sen hyväksymistä, että joskus eteneminen on hidasta – ja silti arvokasta. Ehkä juuri tässä ajassa itsensä johtaminen ei olekaan itsensä ylittämistä, vaan itsensä kannattelua.
Kun minä huolehdin omasta perustastani, pystyn olemaan enemmän läsnä myös muille. Ja joskus se, että jaksan tänään, on jo riittävä voitto.
