Minä ja mieli Oy

Minä ja mieli Oy Kahden naisen yhteinen yritys, jonka missio on välittää paremman työelämän ilosanomaa.

Jos joku oli pielessä, siitä kyllä kuuli. Jos mitään ei kuulunut, tiesi että hyvin meni.Yksi haastattelemani perheyrityk...
14/08/2026

Jos joku oli pielessä, siitä kyllä kuuli. Jos mitään ei kuulunut, tiesi että hyvin meni.

Yksi haastattelemani perheyrityksen jatkaja kuvasi tätä suunnilleen näin:

Mun vanhempani ei ollut ikinä mikään kehujen jakaja. Kyllähän mä olin siihen jo tottunut.

Silti sitä huomasi välillä odottavansa.

Muistan yhden oikeesti tosi ison onnistumisen, josta olin itsekin ylpeä. Olin ihan varma, että nyt se viimein sanoo jotain.

Ei sanaakaan.

Eikä mun mitään isoa puhetta tai selkään taputtelua olisi tarvinnut saada. Mut olisihan se vaan ollut joskus kiva kuulla ihan ääneen:

Hyvin hoidettu.

Mä en antanut sen edes puhua loppuun.Yksi haastattelemani perheyrityksen jatkaja kuvasi yhtä mieleen jäänyttä tilannetta...
12/08/2026

Mä en antanut sen edes puhua loppuun.

Yksi haastattelemani perheyrityksen jatkaja kuvasi yhtä mieleen jäänyttä tilannetta suunnilleen näin:

Olin seurannut mun vanhemman johtamista käytännössä koko ikäni. Siinä oli paljon hyvää ja paljon sellaista mitä arvostin. M***a myös juttuja, joista olin ajatellut aina, että noin mä en ainakaan itse tee.

Varsinkin jos joku mokasi niin kyllä siitä sai kuulla. Ei siinä hirveästi kyselty mitä tapahtui tai miksi. Siinä tuli kyllä jokaiselle kova kiire lähteä korjaamaan tilannetta.

Sitten yhtenä päivänä yksi mun työntekijöistä tuli kertomaan tekemästään mokasta. En mä enää edes muista mikä siinä oli mennyt pieleen tai mistä asiasta oli kyse. M***a sen muistan hyvin miten itse reagoin.

Kuuntelin hetken, en edes loppuun asti. Keskeytin ja vastasin napakasti. Heti tuli jotenkin kummallinen olo. Olin kuullut ton ennenkin. Saman sävyn, melkein samat sanat.

Mähän kuulostin ihan samalta kuin mun vanhempi.

Ei siinä mitään isoa draamaa ollut. Työntekijä jatkoi hommiaan ja päivä meni ihan normaalisti eteenpäin, m***a mulle se jäi pyörimään päähän.

Olin ollut niin varma siitä, että juuri tän mä teen eri tavalla. Ja sitten kun oikea tilanne tuli vastaan, se tapa tulikin jostain ihan selkärangasta.

Siinä tuli vähän sellainen olo, että jaahas. Ensin sitä seuraa toista silmiä pyöritellen ja paheksuen ja lopulta tekee itse ihan samoin.

Kyllähän mä aina yritin puhua hänelle toimitusjohtajana, kun kyse oli työasioista. Viiden minuutin päästä puolustauduin ...
07/08/2026

Kyllähän mä aina yritin puhua hänelle toimitusjohtajana, kun kyse oli työasioista. Viiden minuutin päästä puolustauduin taas kuin viisitoistavuotias.

Yksi haastattelemani perheyrityksen jatkaja kuvasi tuota siirtymäkohtaa näin.

Aihe saattoi olla ihan tavallinen työasia. Rekrytointi, investointi, hinnoittelu tai joku päätös, joka piti saada tehtyä. M***a jos näkemykset erosivat, homma lähti helposti ihan omille raiteilleen.

Kyllä ne kokoukset oli välillä aikamoista sirkusta, täytyy myöntää. Joskus sieltä lähdettiin ovet paukkuen. Hävettää ajatella, että muut joutuivat seuraamaan sitä.

Seuraavana aamuna olikin sitten aika ankea fiilis tulla töihin. Siinä mietti pitäiskö taas pahoitella vai olla vaan pokkana niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Muuten mä hoidin haastavatkin neuvottelut ja vaikeat keskustelut rauhallisesti ja rakentavasti. Oman vanhemman kanssa ääni nousi paljon helpommin ja kohta siinä väännettiin naamat punaisina ihan kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Ja kyllä sitä huomasi selittävänsä ja puolustelevansa ihan eri tavalla. Että kyllä mä tiedän, mitä teen. Ihan kuin sitä olisi taas pitänyt jotenkin todistaa.

Jälkeenpäin sitä vasta tajusi, ettei siinä enää pitkään aikaan riidelty siitä rekrytoinnista, hinnoittelusta tai mistä kaikki nyt olikaan alkanut. Kyllä se homma karkasi johonkin paljon vanhempiin juttuihin.

Kyllä sitä välillä mietti, muuttuuko tää kuvio ikinä. Että ollaanko me täällä töissäkin aina vaan vanhempi ja lapsi.

Ja millaista olisi ollut mennä ihan vieraalle töihin. Paikkaan, jossa ei olisi tätä koko perhekuvioo.

Kun uusi toimitusjohtaja sanoi yhtä ja vanha omistaja toista, työntekijät oppivat odottamaan hetken ennen kuin tekivät m...
05/08/2026

Kun uusi toimitusjohtaja sanoi yhtä ja vanha omistaja toista, työntekijät oppivat odottamaan hetken ennen kuin tekivät mitään.

Yksi haastattelemani perheyrityksen työntekijä kuvasi arkea näin. Paperilla sukupolvenvaihdos oli tehty. Uusi toimitusjohtaja vastasi yrityksen arjesta, m***a vanha omistaja oli edelleen työpaikalla entiseen tapaan, kommentoi päätöksiä ja antoi omia ohjeitaan.

Jos työntekijä teki aamulla uuden johtajan ohjeen mukaan, vanha omistaja saattoi tulla jo iltapäivällä ihmettelemään miksi näin oli tehty ja käskeä tekemään ihan toisin. Jos asian taas varmisti vanhalta omistajalta, uusi johtaja ihmetteli, miksei häneltä kysytty.

Siinä oli työntekijänä aika mahdoton paikka.

Kukaan ei halunnut asettua perheenjäsenten väliin tai valita puolta. Silti sitä joutui tekemään melkein joka päivä.

Pikkuhiljaa porukka oppi tunnustelemaan, kumman sana missäkin asiassa painoi enemmän. Osa varmisti päätökset kahteen kertaan, osa vei vaikeat asiat edelleen vanhalle omistajalle ja osa ei tehnyt mitään ennen kuin oli varma, ettei ohje muuttuisi taas.

Asiasta ei puhuttu ääneen, m***a kaikki kyllä tiesivät kumman sana lopulta jäi voimaan.

”Eihän sitä koskaan sanottu ääneen, m***a kyllä mä aina tiesin, ketä meistä sisaruksista jatkajaksi kasvatettiin.”Yksi p...
01/08/2026

”Eihän sitä koskaan sanottu ääneen, m***a kyllä mä aina tiesin, ketä meistä sisaruksista jatkajaksi kasvatettiin.”

Yksi perheyrityksen sisaruksista kuvasi haastattelussa kokemustaan näin. Se näkyi siinä, kuka otettiin mukaan töihin, kenelle yrityksen asioita alettiin opettaa ja kenen kanssa puhuttiin asiakkaista, päätöksistä ja kaikesta siitä, mitä yrityksen arkeen kuului.

”Mä jäin jotenkin kaiken sen ulkopuolelle. Enkä mä silloin junnuna osannut sitä sen kummemmin miettiä. Mulla oli vanhempien kanssa ihan muut jutut, mistä me puhuttiin.”

Vuosia myöhemmin sukupolvenvaihdos hoidettiin taloudellisesti reilusti. Osuudet maksettiin sisaruksille eikä rahasta tullut riitaa.

”Ei mulla siitä ole mitään pahaa sanottavaa. Se hoidettiin kyllä ihan oppikirjan mukaan. Enkä mä tiedä, olisinko mä koskaan edes halunnut jatkaa.”

”M***a olisihan se ollut kiva, että oltais joskus istuttu kaikki alas ja puhuttu yhdessä. Että joku olisi kysynyt multakin ja meiltä muiltakin, mitä me ajateltiin.”

Ehkä hän olisi sanonut ei. Ehkä mikään ei olisi mennyt toisin. M***a silloin vastaus olisi ollut hänen omansa.

Kun asiasta ei koskaan puhuttu, mieleen jäi paljon vaikeampi kysymys:

”Mihin se valinta oikein perustui? Eikö ne nähneet m***a mitään sellaista, et musta ois ollu siihen?”

Ajoin yksi päivä keskustan läpi ja näin vanhemman miehen kaatuneena liikkeen portailla.Puhuttiin tilanteesta myöhemmin k...
23/07/2026

Ajoin yksi päivä keskustan läpi ja näin vanhemman miehen kaatuneena liikkeen portailla.

Puhuttiin tilanteesta myöhemmin kotona myös lasten kanssa. Ei siitä, kuka pysähtyi ja kuka ei vaan siitä, miksi me ihmiset jäämme niin helposti odottamaan, että joku toinen menee ensin.

Usein odotamme sitä ihmiseltä, jolle tällaisiin tilanteisiin meneminen on muutenkin luontevaa. Siltä, joka yleensä kysyy, reagoi tai sanoo ääneen sen, minkä muutkin ovat huomanneet.

Sama ilmiö näkyy oikeastaan kaikkialla. Monessa työporukassa on joku, jonka odotetaan ottavan uusi ihminen mukaan, huomaavan, jos joku jää sivuun, ja nostavan pöydälle asiat, joista muutkin tietää, että pitäisi puhua.

Koska hän yleensä tekee niin, muut jäävät helposti odottamaan.

Olen miettinyt, voisiko arkirohkeus olla joskus juuri sitä, ettei ensimmäistä liikettä jätäkään aina sille samalle ihmiselle.

Ei tarvitse olla se sosiaalisesti rohkein tai se, joka puhuu eniten tai toimii aina ensimmäisenä. Joskus riittää, että kysyy, ottaa mukaan tai sanoo jotain silloin, kun olisi helpompi odottaa jonkun muun tekevän sen.

Haluaisin kuulla teidän kokemuksia.

Millainen ensimmäinen pieni teko on jäänyt sulle mieleen? Mitä siitä seurasi?

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun elämäntyö jatkuu, m***a ei enää hänen kauttaan?Olen miettinyt tätä perheyritysten sukupolve...
09/07/2026

Mitä ihmiselle tapahtuu, kun elämäntyö jatkuu, m***a ei enää hänen kauttaan?

Olen miettinyt tätä perheyritysten sukupolvenvaihdoksissa. Erityisesti sen ihmisen näkökulmasta, jonka olisi aika alkaa päästää irti.

Ulkopuolelta kaikki voi näyttää onnistuneelta. Yritys jatkuu, jatkaja löytyy, paperit saadaan kuntoon eikä elämäntyötä tarvitse myydä ulkopuoliselle.

Moni yrittäjä toivoo juuri sitä. Että joku tai jotkut perheestä jatkavat. Että se, minkä eteen on tehty vuosikymmeniä töitä ei lopu omaan sukupolveen.

Ja silti luopuminen voi olla paljon vaikeampaa kuin ulkopuolelta näkee.

Jos yritys on ollut oman elämän keskipiste kolmekymmentä tai neljäkymmentä vuotta tai vielä pidempäänkin, siitä ei luovu vain työnä. Siinä luopuu aamujen rytmistä, ihmisistä, päätöksistä, puheluista, paikasta johon mennä ja siitä tunteesta, että juuri minua tarvitaan.

Monelle yrittäjälle yritys ei ole todellakaan ollut vain yritys. Se on ollut tapa olla olemassa. Paikka, jossa on saanut olla tarpeellinen, osaava, vastuussa ja keskellä jotakin itselle tärkeää.

Se on vienyt paljon, joskus liikaakin. M***a se on myös antanut paljon.

Sitten pitäisi osata olla vähän vähemmän siinä. Ei kokonaan poissa, m***a ei enää keskelläkään.

Tässä kohtaa luopuminen näkyy usein arjessa pieninä asioina. Tulee poikettua työpaikalle samalla tavalla kuin ennenkin. Kysyttyä, miten menee. Varmistettua vielä yksi asia. Sanottua oma näkemys tilanteessa, jossa uusi sukupolvi ehkä kaipaisi enemmän tilaa kuin neuvoa.

Hän etsii uutta paikkaansa yrityksessä, jossa hän on ollut vuosikymmeniä se ihminen, jolta kysytään, joka muistaa ja joka on kantanut kokonaisuutta.

Se voi näyttää siltä, että luopuja ei osaa päästää irti. Ja joskus sekin on totta.

M***a joskus ihminen on vain ollut niin pitkään keskellä kaikkea, ettei uusi paikka löydy hetkessä.

Yritys voi jatkaa hienosti. M***a luopuja voi silti jäädä etsimään uutta suuntaa.

Siksi sukupolvenvaihdoksessa pitäisi kysyä luopujalta muutakin kuin oletko valmis siirtämään vastuun. Pitäisi kysyä myös: mitä sinulle tulee tilalle?

Koska jos yritykselle rakennetaan seuraava vaihe, pitäisi pysähtyä myös siihen, mitä tulee tilalle ihmiselle, jonka elämä on ollut siinä kiinni vuosikymmeniä.

“Mä ajattelin pitkään, ettei musta vaan ole tähän.”Hän ei tarkoittanut, etteikö olisi tuntenut yritystä tai osannut itse...
07/07/2026

“Mä ajattelin pitkään, ettei musta vaan ole tähän.”

Hän ei tarkoittanut, etteikö olisi tuntenut yritystä tai osannut itse työtä. Kyllä hän tunsi ja osasi. Arjen, asiakkaat, ihmiset, kiireen ja kaikki ne pienetkin asiat, joita ei opi perehdytyskansiosta.

M***a kun hän ajatteli johtamista, mieleen tuli edellinen sukupolvi. Ihminen, joka tunsi kaikki, jutteli kenen kanssa tahansa ja oli jotenkin itsestään selvästi kotonaan asiakkaiden, työntekijöiden ja yhteistyökumppaneiden keskellä. Sellainen, joka täytti huoneen ja sai huomion kääntymään itseensä jo astuessaan ovesta sisään.

Ja hän itse oli toisenlainen. Rauhallisempi, harkitsevampi, ei samalla tavalla näkyvä. Ei se, joka automaattisesti menee keskelle porukkaa ja ottaa tilan haltuun.

Pitkään hän ajatteli, että siinä oli jotain puutetta. Että jos aikoo jatkaa yritystä, pitäisi olla enemmän samanlainen kuin se, joka oli rakentanut kaiken ennen häntä.

Perheyrityksessä ei aina verrata itseä vain edeltäjän osaamiseen, vaan myös siihen, millainen ihminen hän oli. Miten hän puhui, päätti, neuvotteli, kohtasi ihmisiä ja oli yrityksen kasvot. Kun sitä on katsonut vierestä koko elämänsä, oma tapa voi näyttää pitkään vähän liian pieneltä, jos sitä mittaa koko ajan jonkun toisen kautta.

Ja juuri siinä voi mennä jotain sekaisin.

Jatkaja voi alkaa ajatella, että hänen pitäisi olla samanlainen, vaikka oikeasti hänen pitäisi päästä selvittämään, millainen hän itse on siinä roolissa.

"Helppohan sun on."Hän naurahtaa, kun muistelee sitä lausetta. Sitä on tullut kuultua usein ja läpi elämän. Joskus kaver...
04/07/2026

"Helppohan sun on."

Hän naurahtaa, kun muistelee sitä lausetta. Sitä on tullut kuultua usein ja läpi elämän. Joskus kavereilta, joskus tutuilta ja joskus sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät oikeastaan tienneet yrityksestä yhtään mitään.

“No joo, helppohan se on äidin ja isän rahoilla.”

“Kultalusikka suussa syntynyt.”

Usein se sanottiin hymyillen. Läpällä vaan. Sellaisena heittona, jossa olisi varmaan pitänyt osata nauraa mukana.

M***a kyllä se osui piikkinä.

Sama ajatus toistui niiden kaikkien heittojen takana.

Että hän ei muka ollut oikeastaan tehnyt mitään itse.

Että kaikki oli vain annettu valmiiksi.

Ihmiset näkevät vain sen, mikä on sillä hetkellä näkyvillä. Valmiin yrityksen, nimen, tilat, asiakkaat, kaluston, liikevaihdon. Sen, mitä toinen katsoo ulkopuolelta ja ajattelee, että siinähän se nyt on.

M***a eivät he nähneet niitä vuosia tai vuosikymmeniä ennen sitä.

Niitä aamuja, jolloin vanhemmat olivat lähteneet töihin ennen kuin lapset heräsivät. Niitä iltoja, jolloin lapset olivat jo nukkumassa ennen kuin työpäivä päättyi. Sitä, miten työ ja yritys eivät oikeastaan koskaan olleet vain töitä, vaan aina mukana kodissa, puheissa, aikatauluissa ja tunnelmassa.

Eivätkä sitä, miten työntekoon oli kasvettu pienestä asti ennen kuin sitä osasi edes ajatella työnä.

Eivät sitä, miten m***a kertaa omat suunnitelmat menivät uusiksi, koska yrityksessä tarvittiin apua.

Eivätkä sitä, millainen paino valmiin yrityksen mukana voi tulla.

Koska valmis yritys ei tarkoita valmista paikkaa.

Mukana tulevat työntekijät, asiakkaat, perheen ja suvun odotukset sekä hiljainen velvollisuus olla pilaamatta sitä, minkä joku toinen on rakentanut. Mukana tulee myös vertailu siihen ihmiseen, joka aloitti kaiken alusta ja jonka tapa tehdä asioita on ehtinyt painua yrityksen seiniin, käytäntöihin ja ihmisten mieliin.

Tämä on teema, joka jää liian usein sivuun.

Ulkopuolelta voi näyttää siltä, että joku sai kaiken valmiina. Sisältäpäin se voi tuntua siltä, että sai käsiinsä jotakin niin arvokasta, ettei sitä saa mokata. Ja samaan aikaan pitäisi vielä osoittaa, että ansaitsee oman paikkansa.

Ei vain muille, vaan usein myös itselleen.

Perheyrityksen jatkaja ei peri vain yritystä. Mukana tulee myös tarve todistaa, ettei ole siinä vain sukunimensä takia.

Oletko joskus ollut työpaikalla porukassa mukana, m***a silti vähän ulkopuolella?Ei niin, että kukaan olisi varsinaisest...
03/07/2026

Oletko joskus ollut työpaikalla porukassa mukana, m***a silti vähän ulkopuolella?

Ei niin, että kukaan olisi varsinaisesti selkeästi sulkenut pois. Vaan niin, että jäit jotenkin porukan reunalle.

Jäin miettimään työelämän yksinäisyyttä.

Sitä ei sanota työpaikoilla ääneen kovin usein.

Harva nostaa palaverissa kättä ja sanoo, että hei, mä en oikein tunne kuuluvani tänne.

M***a aika moni tietää sen tunteen.

Sen, kun tulee uuteen työpaikkaan ja muut tuntevat toisensa jo valmiiksi. Heillä on omat juttunsa, vanhat tarinansa, sisäpiirin huumorinsa ja tavat, joita kukaan ei varsinaisesti selitä.

Ei kukaan välttämättä ole mitenkään ilkeä tai ikävä. Kukaan ei ehkä tee mitään selvästi väärin. Ja just siksi sitä on joskus kauhean vaikea sanoittaa.

Lounaalle lähdetään aina samalla porukalla. Keskusteluissa viitataan asioihin, joista et tiedä mitään. Palaverissa osa ihmisistä saa enemmän tilaa kuin toiset. Joku kysyy aina tietyiltä ihmisiltä mielipidettä, m***a ei ikinä sulta.

Vähitellen sitä alkaa miettiä, onko itsessä jotain vääränlaista.

Olenko liian hiljainen. Liian puhelias. Liian uusi. Liian erilainen. Liian innokas. Liian varovainen.

Ja sitten on myös niitä työpaikkoja, joissa käy toisin.

Joku huomaa uuden ihmisen. Kutsuu mukaan. Selittää, miten täällä on tapana toimia. Kysyy mielipidettä, vaikka et vielä itse uskalla ottaa tilaa. Muistaa nimen. Istuu viereen. Ottaa mukaan kahville. Tekee pienellä tavalla selväksi, että sä kuulut tähän porukkaan.

Kuulumisen tunne ei synny isoista puheista.

Se syntyy niistä aivan pienistä hetkistä, joissa ihminen joko otetaan mukaan tai jätetään vähän sivuun.

Mikä on saanut sut työelämässä tuntemaan, ettet oikein kuulu porukkaan?

Tai mikä on saanut sut ajattelemaan, että tässä porukassa mun on hyvä olla?

Ei tarvitse olla iso tarina. Joskus yksi pieni hetki riittää kertomaan paljon.

Ja jos et halua kirjoittaa julkisesti kommentteihin, laitatko viestinä.

Kiitos jo etukäteen, jos jaat ajatuksiasi.

Osoite

Turuntie 3
Salo
24100

Nettisivu

Hälytykset

Tiedä ensimmäisenä ja anna meille oikeus lähettää sinulle sähköpostitse uutisia ja promootioita Minä ja mieli Oy :ltä. Sähköpostiosoitettasi ei käytetä muihin tarkoituksiin, ja voit perua milloin tahansa.

Ota Yhteyttä Vastaanotto

Lähetä viesti Minä ja mieli Oy :lle:

Oikopolut

Jaa

Kategoria