24/06/2026
Luen pitkästä aikaa Jäljet kehossa kirjaa kirjareflektiota varten. Vaikka kirja on jo "vanha", on se hieno läpileikkaus trauman hoidon historiaan, traumaperäisen stressiin ja sen aiheuttamiin muutoksiin aivoissa.
Sanat kertovat tarinaa ja liukuvat helposti ulottumattomiin. Sen tiedämme hyvin.
Miten tärkeää ja samalla vaikeaa onkin ottaa käyttöön kehoperustainen, itseä havainnoiva työskentely. Se, joka puhuu kehon tuntemusten, äänensävyn, eleiden ja ilmeiden sekä kehon jännitystilojen kautta? Miksi sanat tulevat niin usein kehollisen kokemusmaailman tutkimisen ja ihmettelyn esteeksi?
Ymmärrän siis tuon kuvassa olevan lauseen myös niin, että sitä, mitä ei voi näyttää toiselle, ei voi näyttää itsellekään.
Keho on silta, polku tai tie. Ei sen kummempaa.