16/08/2026
Mitä tapahtuu, kun omat keinot loppuvat ja silti kaikki ei ole menetetty?
Kirjailija ja terapeutti Tommy Hellsten kuvaa ihmisen kasvua vaikeuksien läpi viiden L:n polkuna. Yllättävää kyllä, se alkaa romahtamisesta ja päättyy leikkiin. Nämä eivät ole suoritettava lista, vaan liike, joka meissä tapahtuu, kun kohtaamme jotain itseämme suurempaa.
Ensimmäinen on luhistuminen. Se on hetki, jossa on pakko myöntää, että omat keinot ovat lopussa. Se ei ole jotain, minkä teemme itsellemme – se tapahtuu. Ja se on inhimillinen tosiasia: me kaikki olemme tavalla tai toisella luhistumassa. Sen myöntäminen tekee meistä taipuisampia. Taivumme, kun elämä taivuttaa, sen sijaan että menisimme poikki.
Toinen on luovuttaminen. Ei hampaat irvessä -luovuttamista, vaan antautumista. Siinä laskeudumme jonkin itseämme suuremman varaan, kun oman itsemme varassa emme enää pääse eteenpäin. Se ei ole epätoivoa, vaan aavistus siitä, että on jotain, mihin voi luottaa.
Kolmas on luottaminen – polun rohkein askel. Opettelemme luottamaan johonkin, mitä emme näe. Usein pelko on kuin barometri: se ei ensisijaisesti kerro, että jokin on ratkaistava, vaan että on aika palata luottamukseen.
Neljäs on levollisuus. Kun ponnistelu lakkaa ja hätä väistyy, tilalle astuu lepo. Levollisuus ei ole saavutus vaan seuraus — se syntyy silloin, kun kaikki ei enää ole meistä kiinni.
Viides on leikki. Kun sisäinen turva on syntynyt, ihminen vapautuu elämään, luomaan ja kokeilemaan asioita, joita ei vielä osaa. On kaunista, että polku, joka alkaa luhistumisesta, päättyy leikkiin.
Ja ehkä lohdullisinta on tämä: sinulla voi olla vaikeus, m***a sinä et ole se vaikeus. Aina on jotain sinussa, joka pystyy katsomaan tilannetta hieman kauempaa ja juuri siitä katsojan paikasta käsin syntyy vapaus, vaikka itse vaikeus ei heti hälvenisikään. Joskus tärkein askel ei ole ratkaista, korjata tai selittää, vaan jäädä hetkeksi kuuntelemaan, mitä tämä tuli sanomaan.
Lue koko artikkeli sivuiltani – linkki löytyy kommenteista.